Majuri von Tellheim, eronsaanut. Minna von Barnhelm. Kreivi von Bruchsall, hänen enonsa. Franciska, hänen kamarineitsyensä. Just, majurin palvelija. Paul Werner, majurin entinen varusmestari. Isäntä. Surupukuinen nainen. Kenttäjääkäri Riccaut de la Marliniere.
Tapahtumapaikka vuorotellen ravintolan salissa ja sen viereisessä huoneessa.
(istuu nurkassa, torkkuu ja puhuu unissaan).
Isäntä lurjus! Sinä, meidät? — Kas niin, veikko! — Lyö, lyö, veikko! (Ojentaa kätensä lyöntiin ja herää tähän liikkeeseen.) Ohhoh, joko taas? Tuskin ummistan silmäni, kun jo olen täydessä tappelussa hänen kanssaan. Kunpa hän olisi saanut edes puolet kaikista lyönneistäni! — — Mutta kas, on jo päivä! Minun on nyt heti lähdettävä etsimään herra parkaani. Jos minun tahtoani noudatettaisiin, ei hän enää pistäisi jalkaansa tähän kirottuun taloon. Missähän hän lienee viettänytkin yönsä?
Isäntä. Just.
Hyvää huomenta, herra Just, hyvää huomenta! Kas, jo näin varhain jalkeilla? Vai pitäisikö sanoa: vielä näin myöhään valveilla?
Sanokoon hän mitä tahtoo.
En sano muuta kuin hyvää huomenta; ja voinen kai odottaa, että herra
Just sanoo siihen: paljon kiitoksia?
Paljon kiitoksia!
Taidetaan olla nyrpeissään, kun ei ole saatu tarpeeksi levätä. Senkövuoksi, ettei herra majuri ole saapunut kotiin ja on täytynyt olla täällä häntä vaanimassa?
Kaikkea tuo mies arvaakin!
Minä otaksun, minä otaksun.
(kääntyy ja aikoo lähteä).
Hänen palvelijansa!
(pidättää häntä).
Eihän toki, herra Just!
No hyvä; ei hänen palvelijansa!
Noo, herra Just! Toivoakseni hän ei enää ole äkeissään eilisestä, herra
Just? Kuka nyt yön yli jaksaa vihaansa kantaa?
Minä; ja aion jaksaa yhä edelleenkin.
Onko tuo nyt kristillistä?
Yhtä kristillistä kuin se, että rehellinen mies, joka ei heti voi maksaa, ajetaan talosta, työnnetään kadulle.
Hyi, kuka saattaisi olla niin jumalaton?
Eräs kristillinen ravintolanisäntä. — Minun herrani! moisen miehen! moisen upseerin!
Hänetkö minä muka olen ajanut talosta? työntänyt kadulle? Sitä tehdäkseni tunnen aivan liian suurta kunnioitusta upseeria kohtaan ja aivan liian suurta sääliä eronsaanutta kohtaan! Minun oli pakko laittaa häntä varten toiset huoneet kuntoon. — Älköön hän enää ajatelko sitä, herra Just. (Huutaa ulos näyttämöltä.) Hoi! — Olen valmis hyvittämään sen toisella tavalla. (Eräs poika tulee.) Tuoppas lasi; herra Justin pitää saada ryyppy ja se oikein hyvää!
Älköön hän suotta vaivatko itseään, herra isäntä. Muuttukoon myrkyksi se pisara, jonka — Mutta en sentään vanno; vielä on pääni selvä.
(pojalle, joka tuo likööripullon ja lasin).
Anna tänne; mene! — No, herra Just; tässä on jotakin oikein erinomaista; väkevää, suloista, terveellistä. (Täyttää lasin ja ojentaa sen hänelle.) Se saa ylenmäärin valvoneen vatsankin jälleen kuntoon!
Eihän minun oikeastaan pitäisi! — Mutta miksi antaisin terveyteni kärsiä hänen hävyttömyytensä tähden?
(Ottaa lasin ja juo.)
Terveydeksi, herra Just!
(antaessaan lasin takaisin).
Ei ole hullumpaa! — Mutta, herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin.
Ei toki, ei toki! — Joutaa vielä toisellekin jalalle. Kaksi pysyy orrella.
(juotuaan).
Täytyy tunnustaa: hyvää on, oikein hyvää! — Kotitekoistako, herra isäntä? —
Varjelkoon! aito danzigilaista! oikeata, kahdesti tislattua kultavettä!
Näkeekös herra isäntä, jos osaisin teeskennellä, niin tällaisen vuoksi teeskentelisin; mutta minä en osaa; sanon kuin sanonkin: ryökäle hän on sittenkin — herra isäntä.
Ei elämässäni ole kukaan vielä tuota minulle sanonut. — Vielä yksi, herra Just; ei kaksi kolmannetta!
Olkoon menneeksi! (Juo.) Hyvää tavaraa, totisesti hyvää! — Mutta myöskin totuus on hyvä olemassa. Herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin!
Jos se olisin, niin kuuntelisinko tässä rauhassa siksi itseäni sanottavan?
Kylläpä vain; sillä harvoin on ryökäleillä sappea.
Eikö vielä yhtä, herra Just? Nelisäinen nuora kestävintä.
Ei, liika on liikaa! Ja mitäpä hyötyä siitä hänelle olisi, herra isäntä? Pullon viimeiseen pisaraan asti minä pysyisin sanassani. Hyi, herra isäntä, noin hyvää danzigilaista ja kuitenkin niin huonot tavat! — Mieheltä sellaiselta kuin minun herrani, joka on asunut täällä vuoden ja päivän, jolta täällä jo monet kirkkaat taalerit on siepattu, joka eläissään ei ole jäänyt kenellekään ropoakaan velkaa; kun hän nyt ei täsmälleen maksa parilta kuukaudelta, kun hän ei enää yhtä paljon rahojaan tuhlaa, — viedä nyt häneltä huone hänen poissaollessaan!
Mutta kun tuota huonetta välttämättä tarvitsin? kun ennakolta tiesin, että herra majuri itse olisi sen hyväntahtoisesti luovuttanut, jos vain olisimme kyllin kauan voineet odottaa hänen paluutaan? Olisiko minun siis pitänyt taas käännyttää sellainen vieras herrasväki oveltani? Olisiko minun pitänyt tahallani työntää sellainen ansio toisen isännän kitaan? Enkä minä edes usko, että hän olisi saanut yösijaa mistään muualta. Kaikki ravintolat ovat tähän aikaan aivan tulvillaan. Olisiko tuollaisen nuoren, kauniin, rakastettavan naisen pitänyt jäädä kadulle? Sitä ei herra majuri kohteliaana miehenä mitenkään olisi sallinut. Ja mitä hän siinä sitten menettää? Enkö ole luovuttanut hänelle toista huonetta sijaan?
Pihan perällä kyyhkyslakan vieressä, näköala naapurin palomuurien lomitse — —
Olihan näköala hyvin kaunis, ennenkuin naapuri vietävä sen rakennuksillaan turmeli. Onhan huone muuten pulska ja paperoitu —
On ollut!
Ei toki, yksi seinä on vieläkin. Ja herra Justin kamari siinä vieressä, mitäs siitä puuttuu? Siinä on uuni, joka tosin talvisin vähän savuaa — —
Mutta kesäisin se näyttää aika sievältä. — Herra, luulenpa melkein, että hän vielä kaiken hyvän lisäksi tekee meistä pilaa? —
No, no, herra Just, herra Just —
Älköön hän saattako herra Justia tulistumaan, taikka —
Minäkö muka saattaisin hänet tulistumaan? Se danzigilainen sen tekee! —
Sellaisesta upseerista kuin minun herrani! Vai luuleeko hän, ettei eronsaaneessa upseerissa ole miestä taittamaan hänen niskansa? Miksikä sitten sodan aikana olitte niin notkeita, te herrat isännät? Miksikä silloin kaikki upseerit olivat arvokkaita miehiä ja kaikki sotilaat rehellisiä, kelpo poikia? Joko tämä hiukkanen rauhaa on saanut teidät niin koppaviksi?
Mitäs hän nyt noin kiivastuu, herra Just? —
Minä tahdon kiivastua. — —
v. Tellheim. Isäntä. Just.
v. TELLHEIM
(sisään astuessaan).
Just!
(luullen isännän nimeään mainitsevan).
Just? — Olemmeko jo niin tutut? —
v. TELLHEIM.
Just!
Luulisinpa vielä olevani herra Just hänelle!
(joka huomaa majurin).
St! st! Herra, herra, herra Just, — katsokoon hän toki taakseen; hänen herransa — —
v. TELLHEIM.
Just, luulenpa, että riitelet? Mitä olen sinun käskenyt tekemään?
Oo, teidän armonne, mekö riitelisimme? Jumala siitä varjelkoon! Teidän alamaisin palvelijanneko rohkenisi ruveta riitelemään miehen kanssa, jolla on onni kuulua teidän väkeenne?
Kunpa saisin pehmittää hänen köyryä kissanselkäänsä! — —
Tosin herra Just puhuu herransa puolesta, ja hiukan kiivaasti. Mutta siinä hän tekee oikein; sitä enemmän häntä kunnioitan; pidän hänestä sen takia. —
Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!
Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen aivan vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota, vaikka — hädissäni — minun oli pakko —
v. TELLHEIM.
Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte huoneeni minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun täytyy koettaa hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!
Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä onneton, kovan onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon naisen jälleen luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo luovuttaa hänelle huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on lähdettävä; en voi häntä auttaa. — Minä menen, armollinen herra — —
v. TELLHEIM.
Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon naisen täytyy saada pitää huoneensa. — —
Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka huolissani maksusta — —? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne voi minulle maksaa, milloin vain haluaa. — — Sinetöity kukkaro — viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, — — jota teidän armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, — — on hyvässä säilössä. —
v. TELLHEIM.
Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. — Just ottakoon ne huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. — —
Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. — Olen aina pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka ei koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin — — jos olisin arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa — —
v. TELLHEIM.
Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan. Ymmärrän. — Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on puhuttavaa palvelijalleni. — —
Mutta, armollinen herra — —
v. TELLHEIM.
Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen talossaan sinulle sanon, mitä sinun on tehtävä — —
Minähän jo menen, armollinen herra! — Koko taloni on teidän käytettävänänne.
v. Tellheim. Just.
(joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).
Hyi!
v. TELLHEIM.
Mitä nyt?
Olen pakahtua kiukkuuni.
v. TELLHEIM.
Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.
Ja te, — teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin olisin minä hänet — olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. —
v. TELLHEIM.
Peto.
Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!
v. TELLHEIM.
Mutta mitä sinä tahdot?
Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.
v. TELLHEIM.
Entä sitten?
Että te kostaisitte, — ei, tuo mies on siihen liian halpa —
v. TELLHEIM.
Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun puolestani? Se on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi pitänyt näyttäytyä hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun käsistäsi. Tiedän, että osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein. —
Vai niin? erinomainen kosto! —
v. TELLHEIM.
Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.
Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi kirjoituspulpetistanne?
v. TELLHEIM.
Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.
Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi teille neljä viisi viikkoa sitten?
v. TELLHEIM.
Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?
Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin vain tahdotte. Minun vastuullani —
v. TELLHEIM.
Todellakin?
Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla —
v. TELLHEIM.
Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. — Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. — Ja tämä ilmoitus sai Wernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on tullut ero. — —
Kuinka? mitä?
v. TELLHEIM.
Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. —
Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.
Pyydän anteeksi, hyvä herra! —
v. TELLHEIM.
Ketä etsitte, madame? —
Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski —
v. TELLHEIM.
Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! —
Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.
v. TELLHEIM
(Justille).
Mene, jätä meidät yksin.
Nainen, von Tellheim.
v. TELLHEIM.
Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?
Hyvä herra majuri —
v. TELLHEIM.
Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä palvella? Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen aina säästellen käyttänyt tätä nimitystä.
Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te ansaitsitte hänen ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen viimeinen ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen kuolevilla huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä murheellista etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman puolisonsa osalle —
v. TELLHEIM.
Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne, mutta tänään minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut hetkellä, jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani vastaan. — Oi, sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva, mitä suvaitsette käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen —
En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän muisti vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja vannotti minun suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen myynyt hänen kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen velkakirjansa. —
v. TELLHEIM.
Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?
Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.
v. TELLHEIM
Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin luultavaa. Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.) En löydä mitään.
Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta asiaa. —
Sallikaa —
v. TELLHEIM.
Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos velkakirjaa ei minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan ole ollutkaan, tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen takaisin.
Herra majuri!
v. TELLHEIM.
Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt minulle mitään velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen milloinkaan olleen minulle mitään velkaa. Niin se on, madame; pikemminkin olen minä jäänyt hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut tehdä mitään kiitollisuuteni osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden ajan on seisonut rinnallani onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran päivinä. En ole unohtava, että hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva minun poikani, kohta kun kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma tila, johon nyt itse olen joutunut —
Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian halpaa. Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella mielellä. —
v. TELLHEIM.
Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun vakuutukseni, ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun pitää ryöstää ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame; sitä se olisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen, tallettakaa ne häntä varten. —
Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä oikein tiedä, miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä tietäisitte, että äiti tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi oman elämänsä hyväksi? Minä lähden —
v. TELLHEIM.