— Noustaanko?
— Päinvastoin: painutaan.
— Eikä siinä kyllin, mr Smith: me putoamme.
— Heittäkää, Herran tähden, pohjalastia ulos!
— Sinne meni viimeinen säkki.
— Kohoaako pallo?
— Ei!
— On kuin kuuluisi aaltojen pauhua.
— Gondolin alla on meri.
— Se on enintään 150 metrin päässä meistä!
Tällaisia lauseita kajahteli Tyynen meren äärettömäin ulappain yläpuolella kello neljä iltapäivällä maaliskuun 23. p:nä 1865.
Mainittuna vuonna nousi päiväntasauksen aikana hirmuinen koillismyrsky. Ilmapuntari laski silloin 710 millimetriin! Rajumyrsky raivosi yhtä mittaa maaliskuun 18:nnesta 26:nteen tehden suunnatonta tuhoa Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa kolmetuhatta kilometriä leveällä vyöhykkeellä, joka ulottui 35. asteelta pohjoista 40. asteelle eteläistä leveyttä. Kokonaisia kaupunkeja raunioitui, taloja sortui, haaksirikkojen luku nousi useihin satoihin, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä joutui surman suuhun.
Samaan aikaan kun maalla ja merellä tapahtui tällaisia vaurioita, esitettiin yläilmoissa vähintään yhtä kauhea murhenäytelmä.
Siellä kiiti hurjistuneitten tuulten kynsissä ilmapallo 160 kilometrin tuntinopeudella, keskellä sumuksi pirstoutuneen veden sakeita usvia, kieppuen ympäri kuin kurimuksessa. Gondolissa istui viisi miestä.
Mistä pallo tuli? Eihän se toki liene lähtenyt liikkeelle myrskyn raivotessa, hirmumyrskyn, jota oli kestänyt viisi päivää!
Sumu oli niin tiheä, pilvet niin sankat, etteivät pallossa olevat oikein osanneet erottaa, oliko päivä vai ilta. Korkealla yläilmoissa kiitäessään he eivät tienneet, olivatko maan vai meren kohdalla. Vasta kun aaltojen pauhu alkoi kuulua heidän korviinsa, he tiesivät pallon laskeutuvan vettä kohti ja koettivat keventää sitä heittämällä ulos, mitä voivat.
Aamun sarastaessa myrsky näytti hiukan vaimenevan, vaikka rajusti tuuli yhä vieläkin puhalsi. Päivemmällä alkoi sumu pallon alapuolelta hälvetä, mutta samalla huomasivat ilmassa purjehtijat pallon yhä pyrkivän laskeutumaan. Puolenpäivän aikana heitettiin viimeisetkin painavat esineet gondolista, mutta siitä ei ollut apua kuin hetkeksi. Alla möyrysi meri; maata ei silmän kantamissa, ei luotoa, ei kallionkielekettäkään. Pallo läheni lähenemistään pohjattomia syvyyksiä kiitäen yhä tuulen mukana koillisesta lounaaseen.
He kulkivat kohti tuhoansa.
Kello kahden tienoissa ei pallo enää ollut kuin hiukan toista sataa metriä merenpinnan yläpuolella. Silloin kajahti tarmokas ääni, jossa ei kuulunut pelon värähdystäkään:
— Joko kaikki on heitetty ulos?
— Ei! Vielä on säkillinen rahaa, kymmenentuhatta frangia kullassa.
— Heitä mereen!
Raskas säkki katosi syvyyteen.
— Nouseeko?
— Hiukan, mutta pian se painuu alas jälleen.
— Eikö enää ole mitään?
— Ei rahtuakaan.
— Onpa!... Onhan gondoli.
Tämä oli todellakin viimeinen keino painon keventämiseksi. Viipymättä matkustajat kiipesivät pallon renkaan yläpuolelle. Gondolin köydet hakattiin poikki, gondoli putosi mereen, ja pallo ponnahti puolituhatta metriä ylemmäksi. Verkon silmukoista kiinni pidellen matkustajat katselivat allansa pauhaavia syvyyksiä.
He olivat tehneet voitavansa, mutta edelleen pihisi kaasua ulos pallon halkeamista, joita oli mahdoton tukkia.
Jumala yksin voi heidät enää pelastaa.
Paitsi viittä ihmistä oli verkon silmukoissa kuudeskin elävä olento, nimittäin koira, joka pysytteli lähellä isäntäänsä.
Äkkiä koira haukahti.
— Top vainuaa jotain, virkkoi eräs matkustaja.
Heti sen jälkeen kuului toinen, karkea ääni:
— Maata näkyvissä.
Lounaassa häämötti todellakin ylänköinen maa, mutta sinne oli puolisataa kilometriä, eikä ollut toivoakaan päästä sinne vielä runsaaseen tuntiin. Ja ties kulkiko pallo juuri maan kohdalle ja riittäisikö siinä enää kaasua sinne asti! Tuskallisia kysymyksiä...
Kello neljän tienoissa pallo laskeutui aivan lähelle merenpintaa. Jo pärskähtelivät suunnattomien aaltojen vaahtoharjat verkon silmukkoihin, jo kulki pallo poukahdellen veden pintaa myöten kuin siipirikko lintu.
Kotvasen kuluttua ei pallossa enää ollut kaasua kuin yläosassa. Matkustajat olivat jo puolittain vedessä, ja hurjat aallot pieksivät heitä kuohuillaan. Mutta silloin sysäsi tavattoman suuri aalto palloa rantaa kohti, se teki vielä ponnahduksen, tuuli hyökkäsi sen avariin poimuihin ja kohotti sen vielä kerran sadan metrin korkeuteen. Sieltä se pian alkoi laskeutua vinossa suunnassa maata kohti ja putosi vihdoin rannan hiekalle, minne aallot eivät yltäneet.
Toistensa avulla pääsivät matkustajat vähän ajan kuluttua irti verkon silmukoista. Keventynyt pallo joutui tuuliajolle, kohosi jälleen kuin lintu, joka tuntee vielä rahtusen henkeä rinnassaan, ja katosi avaruuteen.
Gondolissa oli ollut viisi miestä ja koira, mutta rannalle oli päässyt vain neljä miestä. Viides oli koirineen varmaankin pudonnut verkosta pallon kohotessa viimeistä kertaa ylös.
Pelastuneitten ensimmäisenä ajatuksena oli, mihin yksi heidän tovereistaan oli joutunut.
— Kaiketi hän koettaa uimalla päästä rantaan. Lähdetään heti auttamaan häntä!
Haaksirikkoiset — sellaisiksihan heitä syystä sopii sanoa — eivät olleet ilmailijoita ammatiltaan eivätkä tämän urheilun harrastajiakaan. He olivat sotavankeja, jotka olivat paenneet piiritetystä Richmondin kaupungista.
Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain sisällissodan aikana oli pohjoisvaltioiden armeijan päällikkö kenraali Ulysses Grant helmikuussa 1865 saartanut Richmondin kaupungin, joka oli eteläisten valtioitten käsissä. Hyökkäyksissä hän menetti joukon upseereita, joista muutamat otettiin vangiksi ja vietiin piiritettyyn kaupunkiin.
Tärkeimpiä sotavankeja oli Cyrus Smith, erinomaisen taitava insinööri ja tiedemies, jolle liittohallitus oli uskonut sodan ajaksi rautateittensä ylivalvonnan. Cyrus Smith oli pohjoisamerikkalainen, laiha, luiseva, kasvot tarmokkaat, lujapiirteiset, katse tulinen, suu harvoin naurava. Hän oli sekä työn että aatteen mies. Minkä hän keksi, sen hän myös pani täytäntöön. Kokemusten kova koulu oli kehittänyt hänet lujaksi ja neuvokkaaksi, niin ettei hän hämääntynyt arveluttavimmissakaan tilanteissa.
Samana päivänä kuin Cyrus Smith oli eräs toinenkin henkilö joutunut etelävaltalaisten vangiksi, nimittäin New York Heraldin kirjeenvaihtaja Gideon Spilett, jonka oli määrä seurata pohjoisvaltioiden armeijaa ja lähettää kuvauksia kaikista sen vaiheista. Tämä Gideon Spilett oli noita merkillisiä reporttereita, joita ei pidätä mikään este, milloin vain on saatava lehdelle nopeasti kaikkein tuoreimmat uutiset. Ja koska sellaiset lehdet kuin New York Herald ovat oikeita suurmahteja alallaan, ovat niiden reportteritkin kaikkialla arvossapidettyjä miehiä.
Gideon Spilett oli tässä toimessaan ennättänyt kiertää koko avaran maailman, milloin sotilaana, milloin taiteilijana. Hän ei edes huomannut vaaraa eikä väsymystä, kun jostain tärkeästä asiasta oli hankittava tieto. Hän kirjoitti muistiinpanojaan tykkien jyskeessä ja luotituiskussa. Viimeinen lause hänen muistikirjassaan, ennenkuin hän joutui etelävaltalaisten vangiksi Richmondin edustalla, oli seuraava: "Muuan etelävaltalainen tähtää parhaillaan minuun."
Cyrus Smith ja Gideon Spilett, edellinen viidenviidettä, jälkimmäinen neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat siihen saakka tunteneet toisensa vain nimeltä. Nyt sotavankeudessa he tutustuivat toisiinsa, ja heistä tuli pian ystävykset, joita yhä lähemmin liitti toisiinsa palava halu päästä karkaamaan. He saivat kyllä liikkua vapaasti mielensä mukaan, mutta kaupunki oli niin tarkkaan vartioitu, että pako näytti aivan mahdottomalta.
Pian heihin liittyi kolmaskin, Cyrus Smithin palvelija, muuan neekeri, jonka insinööri oli ostanut ja vapauttanut. Tämä neekeri oli murtumattoman uskollisuuden sitein kiintynyt herraansa ja valmis uhraamaan henkensä hänen puolestaan. Neekerin nimi oli Nab, oikeastaan lyhennys sanasta Nabukodonosor (= Nebukadnesar).
Kuultuaan herransa joutuneen vangiksi Richmondin edustalla Nab kiirehti viipymättä paikalle ja siellä hän oveluutensa ja neuvokkuutensa ansiosta, pannen monta kertaa henkensäkin alttiiksi, pääsi livahtamaan piiritettyyn kaupunkiin. Mielihyvin vastaanotti Cyrus Smith uskollisen palvelijansa. Nabin riemu oli suorastaan rajaton.
Richmondin piiritys jatkui yhä. Kenraali Grant oli saanut avukseen Butlerin armeijan, mutta linnan valloittaminen viipyi viipymistään, ja yhä kauemmaksi siirtyi sotavangeilta vapautumisen toivo.
Paitsi sotavankeja oli piiritettyjen joukossa monta muutakin, jotka mitä hartaimmin pyrkivät saarretusta kaupungista pois päästäkseen yhtymään etelävaltioiden armeijaan. Näitä oli muuan Jonathan Forster, kiihkeä sesessionisti. Richmondin kuvernöörin olisi jo aikaa sitten ollut varsin tärkeää saada lähetetyksi viestejä kaupungin ahdinkotilasta kenraali Leelle, jotta tämä tietäisi tulla apuun. Silloin johtui Jonathan Forsterin mieleen pyrkiä ilmapallolla saartajain leirin yli liittolaisten puolelle.
Kuvernöörin avulla ryhdyttiinkin heti toimeen. Pallo rakennettiin ja jätettiin Forsterin käytettäväksi runsaine ase- ja ruokavaroineen. Siinä oli Forsterin määrä viiden seuralaisen kanssa lähteä liikkeelle maaliskuun 18. päivää vasten yöllä. Kohtalaisella tuulella he toivoivat muutamassa tunnissa pääsevänsä kenraali Leen leiriin.
Mutta tuuli, alkuaan kohtalainen, alkoikin kiihtyä kiihtymistään ja osoitti jo maaliskuun 18:ntena taipumusta muuttua myrskyksi. Lähtö siirrettiin tuonnemmaksi siinä toivossa, että ilma asettuisi; mutta tuulen raivo yltyi yhä hurjemmaksi, ja 19. ja 20. päivän välisenä yönä se muuttui hirmumyrskyksi. Oli täysin mahdotonta lähteä.
Maaliskuun 20:ntenä outo mies pysähdytti kadulla insinööri Cyrus Smithin. Hän oli muuan merimies, nimeltään Pencroff, noin kolmenkymmenenviiden, neljänkymmenen vuoden ikäinen, lujarakenteinen, vilkassilmäinen, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Hän oli pohjoisamerikkalainen, oli kulkenut kaikki maapallon meret ja ollut mukana kaikissa seikkailuissa, mitä ikinä saattaa tapahtua kaksijalkaiselle olennolle, joka on siipiä vailla. Hän oli vuoden alussa tullut kaupunkiin kauppa-asioissa, mukanaan kapteeninsa poika, Harbert Brown, viisitoistavuotias orpo, jota hän rakasti kuin omaa lastaan. He olivat asiainsa tähden viipyneet kaupungissa liian kauan ja jääneet suureksi harmikseen saarroksiin sinne. Nyt ei hänellä ollut kuin yksi ainoa ajatus: päästä pakenemaan. Kuulopuheelta hän tunsi insinöörin ja tiesi tämänkin mitä kiihkeimmin haluavan päästä vapaaksi kahleistaan. Muitta mutkitta hän nyt pysähdytti kadulla insinöörin.
— Mr Smith! hän sanoi. — Ettekö ole jo saanut tarpeeksenne Richmondista?
Insinööri katsahti häneen ihmetellen. Merimies lisäsi matalalla äänellä:
— Tekisikö mielenne lähteä pakoon, mr Smith?
— Milloin? insinööri kysäisi välittömästi, ottamatta muukalaisesta edes selvää.
Mutta pian hän huomasi, ettei tuota suorasukaista, rehellisen näköistä merimiestä tarvinnutkaan epäillä.
Saatuaan tietää, kuka Pencroff oli, insinööri sanoi:
— Millä keinoin pako on teidän mielestänne mahdollinen?
— Tietenkin ilmapallolla, joka tuolla joutilaana ajelehtii. Se näkyy odottavan meitä. Te osaatte hoitaa ilmapalloa. Siis...
Sanaakaan sanomatta insinööri paiskasi miehelle kättä.
Pencroffin ehdotus oli uskalias, jopa uhkarohkeakin, mutta mahdollinen: pallohan oli aivan lähtövalmiina. Tällaisessa myrskyssä ei sitä niin tarkkaan vartioitukaan; yön pimeässä voisi nousta gondoliin, katkaista kiinnitysköydet ja...
— En ole yksin, virkkoi mr Smith.
— Kuinka monta teitä on?
— Paitsi minua ystäväni Spilett ja palvelijani Nab.
— Siis kolme; meitä on kaksi, Harbert ja minä, yhteensä viisi. Pallo on tarkoitettu kuudelle hengelle. Sopii.
Ja niin päätettiin lähteä tälle huimapäiselle retkelle jo seuraavana yönä.
Kello puoli kymmenen aikana, ennakolta sovitulla hetkellä, hiipivät retkeläiset eri tahoilta toria kohti, jonne pallo oli kiinnitetty. Tuuli oli sammuttanut kaikki lyhdyt torin varrelta. Tuskin erotti tuota suunnatonta palloa, jota tuuli painoi melkein maan tasalle.
Pakolaiset kohtasivat toisensa gondolin ääressä. Kukaan ei ollut heitä nähnyt. Tuskinpa he näkivät toisiaankaan. Sanaakaan sanomatta nousivat gondoliin Smith, Spilett, Harbert ja Nab. Pencroff jäi irrottamaan hiekkasäkkejä, jotka oli kiinnitetty painoksi verkkoon. Tämän tehtyään nousi hänkin gondoliin. Pallo oli nyt kiinni yhdellä ainoalla köydellä, jonka toinen pää oli pylvääseen lyödyssä renkaassa.
Cyrus Smith oli antamaisillaan lähtömerkin, kun samassa muuan koira hyppäsi gondoliin. Se oli insinöörin Top, joka oli päässyt kahleistaan irti ja seurannut isäntäänsä. Välttääkseen liikaa painoa insinööri yritti heittää eläinparan ulos, mutta Pencroff esti sen.
— Yksi lisää! Vähät siitä! hän virkkoi pudottaen kaksi säkkiä pohjalastia pois.
Köysi lyötiin poikki, ja pallo kohosi vinosti ylös.
Rajumyrsky pauhasi hirmuisella voimalla. Yön aikana ei ollut ajattelemistakaan laskeutua maahan. Päivän tultua oli koko ympäristö sakean sumun vallassa.
Vasta viiden päivän kuluttua ilma selkeni sen verran, että kulkijat näkivät allansa pauhaavan meren.
Lukija tietää jo, kuinka tämä pallo maaliskuun 24:ntenä paiskautui oudolle hiekkarannalle, noin kahdentoistatuhannen kilometrin päässä lähtöpaikasta.
Ja se, joka noista viidestä puuttui ja jonka avuksi muut nyt lähtivät juoksemaan, oli heidän päällikkönsä, insinööri Cyrus Smith.
(Huhtikuun 5:ntenä antautui Richmond kenraali Grantille. Etelävaltioiden vastustus oli saanut surmaniskun. Jonkun ajan kuluttua sota lakkasi. Pohjoiset valtiot olivat voittaneet.)
Verkonsilmät olivat pettäneet ja insinööri oli syöksynyt mereen; siitä ei ollut epäilystäkään. Uskollinen koira oli omin päin lähtenyt isäntänsä jälkeen.
— Eteenpäin! komensi reportteri.
Ja haaksirikkoiset, unohtaen oman väsymyksensä, lähtivät kadonnutta toveriaan etsimään.
Insinööri oli kadonnut pohjoisrannalla, enintään puolen kilometrin päässä putoamispaikalta. Sinne päin he lähtivät nyt pyrkimään.
Kello oli silloin kuuden maissa iltapäivällä.
He kulkivat kivikkoista rantaa pohjoista kohti tuon tuostakin pysähdellen ja miehissä huutaen. Mutta meren pauhina oli ainoa vastaus heidän huutoihinsa. Parinkymmenen minuutin kuluttua he saapuivat paikkaan, jossa vaahtopääaallot hyrskyten taittuivat rantakiviin.
— Tämä on niemi, sanoi Pencroff.
He lähtivät takaisin oikeanpuoleista rantaa, pysähtelivät tuon tuostakin ja huusivat yhtaikaa, mutta turhaan. Eikä siinä kyllin: jonkin ajan kuluttua tuli taaskin meri heitä vastaan.
He eivät olleetkaan manterella, eivät edes saarella, vaan parin kilometrin pituisella kapealla luodolla. Pimeys ja sakea sumu esti heitä näkemästä, oliko tämä aivan yksinäinen särkkä vai jonkin manteren ulkokallioita.
Reportteri ehdotti, että tehtäisiin nuotio merkiksi eksyneelle, mutta luodolla ei ollut ainoatakaan puuta, ei pientä pensastakaan, hiekkaa ja kiviä vain ylt'ympäri.
Seurasi surkea ja murheellinen yö avoimella luodolla. Haaksirikkoiset saivat kärsiä kauheasti, mutta toivo kadonneen kumppanin löytämisestä ylläpiti yhä vielä heidän voimiansa. Tuuli alkoi nyt jonkin verran tyyntyä; meren pauhina oli hiljaisempaa.
Tuntuipa jo kerran kuin kaukainen kaiku olisi vastannut Nabin huutoon. Harbert huomautti siitä Pencroffille.
— Sehän todistaisi, hän virkkoi, — että lännessä on vastaranta lähellä.
Merimies nyökäytti päätään.
Taivas kirkastui vähitellen. Jos haaksirikkoisilla olisi ollut Cyrus Smith mukanaan olisi hän huomannut, etteivät tähdet täällä olleet ensinkään samanlaisia kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjantähteä ei näkynyt lainkaan; sen sijaan loisti Etelän risti kaikessa komeudessaan.
Päivän sarastaessa oli koko tienoo sakean sumun vallassa. Vasta kello puoli seitsemän, kolme neljännestuntia auringon nousun jälkeen, usvat kohosivat ylemmäksi. Luoto tuli näkyviin. Idässä levittäytyi ääretön meri, mutta lännessä sitä rajoitti ranta.
Maata oli todellakin näkyvissä! Sen ja luodon välillä oli vajaan kilometrin levyinen salmi, jossa kävi kova virta.
Se oli tarpeeksi Nabille. Kuulematta muuta kuin sydämensä äänen hän äkkiä heittäytyi mereen ja alkoi uida salmen poikki. Reportteri aikoi seurata hänen esimerkkiään, mutta Pencroff sai hänet pidätetyksi.
— Malttakaa! hän sanoi. — Nab kykenee kyllä yksinkin antamaan herralleen apua. Me panisimme vain turhaan henkemme alttiiksi, sillä virta on meille liian kova. Sitä paitsi tuo virta johtuu luoteesta, joka päivemmällä laskee. Silloin löydämme ehkä kahlaamon salmen poikki.
Merimies dli oikeassa.
Suurin ponnistuksin Nab taisteli kovaa virtaa vastaan, vihdoin hänen onnistui päästä toiselle rannalle. Hän nousi rannalle korkean graniittikallion juurella, ravisteli itseään ja lähti juoksemaan. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut kallion taakse, joka oli luodon pohjoisen niemen kohdalla.
Omituisin, pelon ja toivon sekaisin katsein silmäilivät jäljelle jääneet salmen toisella puolella olevaa mannerta. Sinne hekin kotvan kuluttua pääsisivät hakemaan turvapaikkaa ja saisivat toivottavasti muutakin ravintoa kuin pelkkiä simpukoita, joita heille oli täällä luodolla tarjona ja joita he paremman puutteessa nyt käyttivät hyväkseen.
Vastainen ranta muodosti avaran lahden, jonka eteläinen niemi oli aivan karu. Pohjoinen niemi ulottui lounaasta koilliseen. Niemien väliä oli suunnilleen viisitoista kilometriä. Lahden hiekkarannan takana, joka yhä enemmän paljastui luodeveden paetessa, kohosi maa yhä ylemmäksi ja muuttui oikealla näköjään varsin viljavaksi seuduksi. Äärimmäisenä luoteessa kimalteli vuoristossa valkoinen huippu: se oli jonkin kaukaisen vuoren luminen lakki.
Luodolta katsoen oli mahdotonta sanoa, oliko vastassa oleva maa saarta vai mannerta. Geologi olisi empimättä sanonut maanlaadun olevan tuliperäistä.
Kello kymmenen tienoissa pakovesi oli alimmillaan. Haaksirikkoiset riisuivat vaatteensa ja lähtivät, vaatemytyt päälaella, matalimmasta paikasta salmen yli, siinä kun ei ollut vettä kuin puolitoista metriä. Harbertille se oli liian syvä, mutta hän ui sukkelaan kuin kala ylitse, ja niinpä olivat kaikki kolme muutamassa minuutissa toisella rannalla.
Ensi työkseen reportteri käski muitten odottaa häntä rannalla ja lähti kiireisin askelin sinne päin, mihin aamulla Nab oli kadonnut näkyvistä.
Harbert olisi mielellään lähtenyt mukaan hänkin, mutta Pencroff pidätti häntä.
— Jääpäs tänne, poikaseni, hän virkkoi. — Meidän täytyy tässä sillä välin hankkia ystäville jotain parempaakin suuhunpantavaa kuin pelkkiä limaisia näkinkenkiä. Väsyneitä me olemme joka mies, ja kylmä meidän on ja nälkä myös. Siis tarvitaan kattoa pään päälle, tulta ja ruokaa. Metsässä on puita, puissa linnunpesiä ja pesissä munia; vain pata puuttuu.
He lähtivät kulkemaan vuorenseinämän viertä, ei kuitenkaan pohjoista, vaan etelää kohti. Pencroff oli nimittäin huomannut rannan muodostavan muutaman sadan askeleen päässä kapean solan, joka varmaankin oli joen tai puron suu.
Harbert, joka oli joutunut hiukan kauemmas vasemmalle, löysi rannalta suuret joukot näkinkenkiä, jotka hän tunsi litodomeiksi, osterien tapaisiksi simpukoiksi.
Nuoresta iästään huolimatta Harbert oli hyvin perillä luonnontieteistä, joita hän harrasti intohimoisesti ja joita hän oli isänsä vielä eläessä tutkinut Bostonin parhaimpain opettajain johdolla.
Mielihyvin nyt Pencroff ja Harbert söivät näitä simpukoita ja keräsivät niitä toveriensa varalta kaikki taskunsa täyteen ja nenäliinoihinsakin.
Sitten he lähtivät Pencroffin äsken ehdottamaan suuntaan, sitä hanakammin, koska kova janokin alkoi heitä vaivata. Pian he saapuivat noin kolmenkymmenen metrin levyisen joen suuhun ja huomasivat sen veden olevan juotavaa.
— Kas tässä vettä ja tuolla tuonnempana polttopuita! huudahti Pencroff. — Puuttuu vain maja.
Lähellä joen suuta, nousuveden saavuttamattomissa, oli kalliolohkareitten muodostama monisokkeloinen rotko, jonka kaltaisia usein tapaa graniittiseuduissa ja joita sanotaan savukanaviksi eli hormeiksi.
Valoa tuosta rotkosta ei puuttunut, mutta samalla se oli alttiina tuulille, niin että siellä kävi ankara veto. Tämä epäkohta oli Pencroffin mielestä helposti autettu sillä että jokin sokkelo suljettaisiin kivillä ja hiekalla. Rotko oli lyhennysmerkin & muotoinen. Kun sen ylin mutka suljettaisiin, olisi se suojassa etelä- ja länsituulelta.
Siinä nyt oli heidän asuntonsa; ja tuohon vasempaan mutkaan laitetaan uuni, jonka savu pääsee yhdestä aukosta ulos. Näin he suunnittelivat ja lähtivät viipymättä hakemaan polttopuita hormejansa varten, miksi he tästä lähtien aina rotkoa nimittivät.
Kuljettuaan neljännestunnin joen vasenta rantaa he saapuivat kohtaan, jossa joki teki äkkinäisen mutkan vasempaan. Siitä se juoksi tiheän metsän läpi, jossa kasvoi havupuita. Maa puski korkeaa ruohoa, ja heidän jalkainsa alla katkeili rysähdellen ja risahdellen kuivia puunrytöjä ja paksuja oksia.
— Tästä saa polttopuuta, minkä vain mieli tekee, sanoi Pencroff, — ja ollapa meillä vielä rattaat tai vene, niin pian sitä saisi hormeille saakka!
— Mutta onhan tuossa joki! virkkoi Harbert.
— Se oli kohdalleen sanottu, poikaseni! Siinähän meillä on kuormajuhta ja hyvä.
— Paha vain, että sen vesi vuoksen aikana kulkee päinvastaiseen suuntaan.
— Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff, kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan latoivat polttopuut lautalle.
Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin kummallisella tavalla olivat joutuneet.
Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.
Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.
Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa. Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle. Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.
— Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi merimies.
— Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.
Laskeutuessaan sitten paluumatkalle vuoren eteläistä rinnettä myöten he säikyttivät lentoon suuret parvet metsä- ja kalliokyyhkysiä, jotka pesivät kallioitten koloissa. Helposti he löysivät niitten pesiä ja ottivat mukaansa pari tusinaa munia, jotka kiedottiin merimiehen nenäliinaan.
Heidän saapuessaan joen rannalle oli kello jo yksi. Pakovesi oli alkanut. Lautta työnnettiin vesille, ja heti se lähti kulkemaan merta kohti. Merimies ohjaili sen kulkua liaaniköydestä ja Harbert työnteli pitkällä seipäällä sitä ulommaksi rannasta.
Kahden tunnin kuluttua lautta oli Hormien kohdalla.
Ensi työkseen Pencroff ryhtyi laittamaan hormeja asuttavaan kuntoon. Hiekasta, kivistä, rytöpuista ja kosteasta mullasta tehdyllä seoksella hän sulki käytävän aukkoja. Yksi ainoa jätettiin lieden savuaukoksi. Täten jakaantuivat hormit kolmeen, neljään huoneeseen, jos siten sopi nimittää luolia, joihin metsän petokaan tuskin olisi tyytynyt. Mutta olihan siinä edes sateen suojaa, ja ainakin suurimmassa komerossa saattoi kulkea kumartumatta.
Pian kyhättiin liesi laakeista kivistä ja siihen pantiin risuja ja puita.
— Onhan sinulla tulitikkuja? kysyi Harbert.
— Tietysti.
— Muutoin saisi tulta hankaamalla kahta puutakin vastakkain.
— Sopii koettaa, poikaseni! merimies virkkoi ivallisesti.
— Siten ainakin villit saavat tulta.
— Saakoot vain. Heillä mahtaa olla erityiset keinot ja sytykkeetkin ihan eri lajia. Olen minä monestikin yrittänyt sillä tapaa, mutta hukkaan on mennyt yritys joka kerta. Tulitikku, se se on poikaa. Missäs ne minun tikkuni ovat?
Mutta tikkujapa ei löytynytkään. Pencroff haki kaikki taskunsa moneen kertaan, mutta hänen messinkinen, aivan vedenpitävä tikkurasiansa oli auttamattomasti tiessään.
He lähtivät kumpikin ulos etsimään sitä. He tarkastelivat rantahiekalta, kallionkoloista — ei mitään.
— Olisitkohan sinä heittänyt sen gondolista mereen muitten kapineitten mukana? kysyi Harbert.
— Enkä heittänyt, mutta kun siinä pahan onnen purtilossa meitä itseämmekin viskoi ja lennätteli joka puolelle, niin siinä mylläkässä lienevät menneet sen tiensä tikut niinkuin piippukin. Pahus!
Ja uudelleen he haeskelivat tikkurasiaa kaikista niistä paikoista, missä äsken olivat käyneet. Turhaan.
Tulta vaille jäi nyt liesi, ja kovin olivat ystävykset siitä allapäin.
Kello kuuden tienoissa, jolloin aurinko oli katoamaisillaan läntisten ylänköjen taakse, Harbert huomasi Nabin ja reportterin palaavan. He tulivat yksin! Reportteri istahti kallionkielekkeelle väsyneenä, nälissään, sanaakaan sanomatta. Nabin pöhöttyneistä silmistä näki hänen itkeneen, ja uusi kyyneltulva todisti neekeri paran toivottomuutta.
Reportteri kertoi vihdoin, kuinka he olivat samoilleet pitkin rantaa toistakymmentä kilometriä, siis paljon kauemmaksi kuin mihin olisi luullut insinöörin jääneen koirinensa. Mutta ei näkynyt pienintäkään jälkeä, ei edes kiven siirtymää missään. Meressä, jonkun sadan askeleen päässä rannasta, oli insinööri saanut hautansa.
— Ei! huudahti Nab. — Se on mahdotonta! Minä tai joku muu, olkoon menneeksi, mutta hän! Ei koskaan.
— Nab, lohdutteli Harbert, — kyllä me Jumalan avulla vielä löydämme hänet, mutta nyt sinun on nälkä. Syö hiukan.
Harbert ojensi hänelle muutamia simpukoita, mutta Nab ei huolinut niistä.
Gideon Spilett nielaisi muutaman nilviäisen ja ojentautui rantahiekalle. Silloin Harbert meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä:
— Me löysimme luolan, jossa voimme levätä. Yö lähenee jo. Tulkaa.
Kaikki lähtivät hormeihin.
Matkalla kysäisi Pencroff ikäänkuin ohimennen, oliko Spilettillä tulitikkuja.
— Oli, mutta viskasin ne pois gondolissa.
Sama kysymys Nabille ja sama vastaus.
— Pahus! merimies ärähti.
Haaksirikkoiset katsahtivat toisiinsa levottomina.
— Mr Spilett, sanoi vihdoin Harbert, — tehän olette tupakkamies. Eiköhän teillä olisi edes joku tulitikku, kun oikein tarkkaan hakisitte! Yksi ainoakin riittäisi.
Reportteri tutki tarkoin kaikki taskunsa, ja vihdoin — liivin taskussa, päällyksen ja vuorin välissä — tuntui jotain tikun tapaista, mutta hän itse ei osannut sitä saada ulos. Harbert tuli avuksi ja veti sen erittäin varovaisesti esiin. Olihan se tulitikku. Onneksi oli siinä tulipääkin ehjä.
Pencroff otti sen käteensä ja astui lieden luo.
— Nyt tarvittaisiin palanen paperia, hän sanoi.
Hetken epäröityään Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan.
Mitä huolellisimmin pistettiin risujen alle kuivia ruohoja, lehtiä, sammalia ja niitten sisään paperi, tötteröksi kääräistynä.
Sydän sykkien ja kädet vapisten Pencroff raapaisi tikkua karkeapintaiseen kiveen. Hän oli raapaissut liian kevyesti, mutta sen kovemmin hän ei uskaltanut peläten tulipään irtaantuvan.
— En voi ... en uskalla ... käsi vapisee ... hän änkytti tarjoten tikkua nuorukaiselle.
Harbert ei ollut vielä milloinkaan tuntenut näin suurta mielenliikutusta. Mutta hän rohkaisi itsensä ja pyyhkäisi ripeästi tikkua kiveen. Kuului pieni sähähdys, näkyviin välähti sinertävä valo, joka levitti kitkerää käryä. Hän käänsi tikun ylösalaisin saadakseen liekin suuremmaksi ja sytytti paperin. Tämä leimahti ilmituleen eikä aikaakaan, niin jo paloi iloinen valkea liedessä ja savu nousi esteittä aukkoon. Uuni veti siis hyvin ja levitti pian miellyttävää lämpöä luolaan.
Viipymättä paistoi Pencroff tusinan verran munia kuumassa tuhkassa, ja maukkaita ne olivat. Kunpa olisi ollut viideskin toveri tällä aterialla, taitavin, nerokkain heistä, Cyrus Smith!
Näin päättyi tämä maaliskuun 25:s. Yö oli tullut. Ulkona ulvahteli tuuli, ja tyrsky pieksi yksitoikkoisesti rannan hiekkaa.
Hetken kuluttua vaipuivat Harbert ja Gideon Spilett sikeään uneen. Pencroff makasi lieden ääressä koiran unta tuon tuostakin havahtuen ja lisäten puita lieteen, kootakseen hiiliä, jotka tuhkan alla säilyisivät huomiseen. Nab yksin samoili rannalla huudellen herraansa.
Vaatimattomat olivat todellakin ne varusteet, jotka haaksirikkoiset olivat tuoneet mukanaan tähän todennäköisesti asumattomaan maahan.
Vaatteet heillä oli kaikki yllään. Gideon Spilettillä oli sitäpaitsi muistikirja ja taskukello. Siinä kaikki. Ei ampuma-asetta, ei mitään työkalua, ei linkkuveistäkään. Kaikki oli pallon keventämiseksi heitetty menemään. He olivat kokonaan oman kätevyytensä ja älynsä varassa.
Olisipa heillä edes ollut kanssaan Cyrus Smith, neuvokas ja kekseliäs mies! Mutta hän oli poissa. Heidän täytyi turvata omaan itseensä ja Jumalaan, joka ei koskaan hylkää niitä, jotka vakaasti häneen luottavat.
Jonkinlainen asunto heillä jo oli ja juomavettä vähän matkan päässä. Heidän lähin huolensa oli hankkia ravinnoksi jotain muutakin kuin munia ja simpukoita. Päätettiin viipyä ensin muutama päivä rannikolla ja varustautua tutkimusretkille sisemmälle maahan.
Tämä päätös oli mieluisa varsinkin Nabille. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa, että hänen isäntänsä oli kuollut. Sellainen mies kuin Cyrus Smith ei voi hukkua muutaman sadan askeleen päässä rannasta. Ei!
Aamulla maaliskuun 26:ntena onnistui Harbertin saada erittäin tärkeä lisä heidän elintarpeisiinsa. Eräästä kallionkolosta hän näet löysi suolaa, jota oli muodostunut haihtuneesta merivedestä. Tämä seikka teki heidän ensimmäisen aamiaisensa koko lailla mieluisammaksi.
Pencroff ja Harbert päättivät yrittää metsästää joen rannalla, vaikkei asetta ollut minkäänlaista. Nab oli jo lähtenyt uudelle etsintäretkelle. Reportteri jäi pitämään tulta vireillä ja olemaan Nabille avuksi kaiken varalta.
Ennen lähtöänsä Harbert huomautti, ettei heillä ollut taulaa, joka olisi ollut välttämätön.
— Ei ole eikä sitä mistään saa, sanoi Pencroff.
— Saa kyllä, Harbert vastasi, — kärvennetystä liinakankaasta.
Ja niin täytyi Pencroffin uhrata palanen suuriruutuisesta nenäliinastaan. Se kärvennettiin hiljaisella tulella, ja sitten tämä uudenlaatuinen taula pantiin kallionhalkeamaan, jossa se oli suojassa tuulelta ja kosteudelta.
Yhdeksältä aamulla metsämiehet lähtivät retkelleen. Sää oli kolkko. Kova tuuli kävi kaakosta.